Tiedustelin Tampereen yliopiston rehtori Mari Wallsilta urologien koulutuksesta. Hän siirsi kysymykseni lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnan dekaanin Tapio Visakorven vastattavaksi.
Jo lokakuussa kysyin häneltä:
Hei,
Oletko vielä
saanut koulutuksesta vastaavalta / vastaavilta selvitystä, kuinka tilanne on
urologien osalta voinut ajautua näin huonoksi? Mielelläni näkisin sen.
En saanut vastausta, joten uudistin kysymykseni:
Olisin
tiedustellut, oletko saanut tuota selvitystä?
Tilannehan on nyt sellainen, että vanhentuneilla tiedoilla ja huonolla ammattitaidolla olevat urologit tekevät edelleen entiseen malliin toimenpiteitä ja riskeeraavat jo pelkästään Tampereen alueella vuosittain satojen miesten terveyden ja loppuelämän. Myös koulutus ilmeisesti jatkuu entiseen malliin, vai onko sitä jo päivitetty nykypäivään?
Vastaus uuteen tiedusteluuni oli:
Hei,
Kuten olen
kertonut, tämä asia on käyty tiedekunnassa läpi.
Yst.terv.Tapio Visakorpi
Kovin paljon asiaa tuo vastaus ei selventänyt. Lähetin vielä Visakorvelle uuden sähköpostin vastattavaksi:
Kiitos vastauksesta.
Kerrot, että asia
on käyty läpi tiedekunnassa. Se ei kuitenkaan kerro minulle mitään siitä, miksi
koulutuksen tilanne on päässyt niin huonoksi kuin mitä se on. Tekisitkö,
tai pyytäisit urologian koulutuksesta vastaavaa tekemään jo aikaisemminkin pyytämäni
perusteellisen selvityksen aikaisemmissa sähköposteissani esille tuomistani
asioista. Siinä tulisi selvittää ainakin:
- miten voi olla mahdollista, urologeille on koulutettu esim.
siemensyöksyn mekanismista virheellistä tietoa. On aivan yleinen käsitys
edelleenkin, että rakonkaulan sulkija mahdollistaa toiminnon. Se asia on
kuitenkin kumottu jo vuonna 1994.
- miten on mahdollista, että kehitystä ei ole seurattu
neljännesvuosisataan (esim. epTURP-menetelmät, joista artikkeleja vuodesta
1998, TURP:n vaikutus orgasmiin, isoja tutkimuksia vuodesta 1994,…)
- potilaalle aivan oleellisen merkittävistä ja yleisistä riskeistä ei
tiedetty tai ne salattiin (Peyronien tauti, hermovaurio, orgasmin
menetys). Näiden salaaminen on erityisen tuomittavaa siksi, että niihin ei
ole mitään parantavia hoitoja olemassa.
- laserhöyläyksen ja bi-polaarihöyläyksen merkittäviä eroja ei tunnettu
ja potilaalle väitettiin, että ne ovat lopputulokseltaan aivan vastaavia.
Laserissa resektoskooppi on merkittävästi pienempi (Ø7.5mm vs. Ø9mm),
jolloin Peyronien tautia aiheuttava vaurioriski on selvästi pienempi,
laserin lämpövaikutus on pienempi -> pienempi hermovaurioriski, 3-tie
katetrointiaika lyhyempi tai ei tarvita lainkaan -> selvästi pienempi
Peyronien taudin riski
- miten koulutuksesta voi päästä läpi urologi, joka tekee höyläyksen
siten, että virtsankulku lakkaa kokonaan?
- miten koulutuksesta voi päästä läpi urologi, joka ei osaa käyttää
höyläyksessä tarvittavaa laitteistoa. Ensimmäisen toimenpiteeni kohdalla,
kun olin jo leikkauspöydällä, urologi ei osannut käynnistää laitteistoa ja
vaikutti jo hetken aikaa, että koko toimenpide joudutaan perumaan (mikä
näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut hyvä asia). Kun toimitaan noinkin
puutteellisella osaamisella, riski esim. virheellisistä asetuksista
käytetyn virran suhteen on ilmeinen.
- miten voi olla mahdollista, että koulutuksessa ei käsitellä käytetyn
menetelmän vaarallisuutta ja miksi sitä ei kerrota potilaalle. Esim.
käytetyn bi-polaarilaitteiston turvallisuudesta ei ole saatavana
minkäänlaista tutkimustietoa. Laitteisto johtaa eturauhasen sisällä
olevaan avoimeen metallisilmukkaan 220V…4300V:n jännitteen. Hyvin lähellä
olevien hermojen signaalitaso on 10uV suuruusluokkaa. Ero on siis
400 000 000 kertainen! On aivan selvää, että tuollainen jännite
aiheuttaa väkisinkin jossain kohtaa pahoja vaurioita. Laserilla tätä
riskiä ei ole.
- Miten on mahdollista, että esim. Rezum- menetelmää ei tunnettu?
Lähtökohtaisesti sitä väheksyttiin ja sille naureskeltiin. Kyseessä on
kuitenkin menetelmä, jota on käytetty kymmenille tuhansille potilaille ja
se on potilaille käytännössä riskitön verrattuna höyläykseen, jota ei
edelleenkään osata, vaikka sitä on tehty jo yli sata vuotta.
- Eikö urologien koulutuksessa oteta huomioon lainkaan potilaan
elämänlaatua toimenpiteen jälkeen? Nyt valittu linja on sellainen,
että tehdään halvin mahdollinen toimenpide, joka auttaa virtsankulkuun
komplikaatioista piittaamatta. Potilaalle annetaan katteettoman ruusuinen
kuva siitä, kuinka hyvin hallinnassa ko. toimenpide on ja siis suoraan
valehtelemalla potilas houkutellaan hyväksymään toimenpide.
- Potilaalla ei ole etukäteen mitään mahdollisuutta saada tietoa
sairaalan osaamisesta, koska seuranta on täysin laiminlyöty. Tiukka
tietosuoja vielä viimeistelee asian. Jälkikäteen kerrotaan ihmetellen,
että vain sinulle on tullut tällaisia ongelmia, ei kenellekään muulle.
Seuraavalle potilaalle samat tarinat – kukaan ei tietosuojan vuoksi saa
tietää todellista tilannetta. Koulutetaanko urologeille lainkaan
moraalikäsitystä, nyt puheet eivät pidä paikkaansa edes sen vertaa kuin
torikauppiailla.
- Miten urologikoulutus on päässyt tässä asiassa repsahtamaan käsittämättömän huonolle tasolle – aivan perusasiat tuntuvat olevan hukassa.
Mainitsit 23.9.2021 sähköpostissasi, että ”Yksittäistapauksen perusteella ei voida tehdä yleistyksiä taikka opetusta koskevia johtopäätöksiä”. Valitettavasti kyse ei ole yksittäistapauksesta. Kuten tuossa yllä mainitsin, sairaala ei seuraa lainkaan höyläysten lopputuloksia. Kohdallani toimenpiteen tehneen lääkärin ensisijainen tavoite oli kirjata minut ulos sairaalasta ja lopettaa hoitosuhde. Tämä tapahtui siis silloin, kun vahingot olivat jo paljastuneet. Kun näin menetellään, niin epäonnistumiset eivät tule kenenkään tietoon ja kaikki näyttää hyvältä. Kukaan ei tiedä paljoko tällaisia tapahtumia on. Potilaalle ainoa tietolähde on internetin keskustelupalstat, se ei ole millään tavalla optimaalinen tiedonhankintakanava, mutta se on ainoa. Internetin keskustelupalstoilla on lukematon määrä vastaavia kokemuksia kuin mitä omalle kohdalleni on käynyt. Siellä on myös huomattavan paljon kertomuksia muulla tavoin epäonnistuneista höyläyksistä.
Noin yleisesti ihmetyttää asenteesi, että yksittäistapaus olisi jotenkin hyväksyttävissä lääketieteessä. Siis yksittäisiä potilaita saa aina silloin tällöin tuhota huolimattomalla ja ammattitaidottomalla työllä ja asialla ei ole mitään merkitystä? Näinhän se tosin on omalla kohdallanikin käytännössä mennyt. Lopputulos tuntuu olevan lääkäreille merkityksetön, syytä epäonnistumiselle ei ole edes yritetty hakea ja sama heikolla ammattitaidolla ja koulutuspohjalla oleva urologi jatkaa entiseen malliin.
Vertailun vuoksi voin kertoa, että jos jollakin työpaikalla (sairaalan ulkopuolella) sattuu vahinko tai työtapaturma, joka vammauttaa henkilön loppuiäksi, niin asiasta tehdään aina poliisitutkinta, selvitetään miksi näin on tapahtunut, kuka asiasta on ollut vastuussa ja miten jatkossa estetään vastaavat vahingot. Vastuulliset tuomitaan sakkoihin tai pahimmissa tapauksissa vankeuteen. Sairaalassa näin ei ole ja se lienee yksi syy siihen, että toiminnan laatu ja osaaminen pääsee helposti rapautumaan. Käytännössä lääkäreillä ei ole mitään tosiasiallista vastuuta työstään, tehdyt virheet voidaan aina kääntää potilaan ”ominaisuuksista” johtuviksi.
Tähän en enää saanut minkäänlaista vastausta.
